fbpx

Henki pois

Vesi kuplii ympärilläni. En saa happea. Kroppaan sattuu. Sattuu ehkä enemmän kuin koskaan ennen, mutta olen enemmän harmistunut tapahtuneesta kuin kauhuissani. Yritän saada happea keuhkoihini. Kehon toipuminen hurjasta iskusta tuntuu kestävän loputtoman kauan. Leija vetää minua edelleen kohti rantaa. Kellun selälläni ja aallot lyövät pääni yli. Ajattelen, että leijasta pitää päästä irti. Pelkään, että se voisi riepotella minua uudelleen. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, kaikki pimenee.

img_9556

Reilu vuosi sitten oli musta päivä. Kaikki muuttui. Oli joulukuun 9. päivä 2015. Olimme menossa normaaliin malliin aamusessareille leijalautailemaan Lauttasaaren uimarannalle Sami Saarenja Jan Davidin kanssa. Loppuvuodesta, kun valon määrä alkaa olla vähissä, hyödynnämme usein aamun valoisuutta ennen töihin rientämistä. Oli kylmää, mutta olimme varustautuneet hyvin. Kokemustakin oli jo kohtuullisesti takana, sillä olen harrastanut lajia aktiivisesti vuodesta 2009. Parhaimpana vuonna jopa 138 kertaa, eli keskimäärin useammin kuin joka kolmantena päivänä.

Olin porukastamme ensimmäisenä rannassa. Keli oli napakka, ja tuuli hieman puuskaisen oloinen. Pari meitäkin aikaisempaa kaveria, Mika Keijonen ja Pavel Zaharov, olivat jo vesillä temmeltämässä leijojen kanssa. Pavel tuli rantaan, ja sanoi, että hänen ainoa leijansa oli vähän turhan iso sen hetkiseen tuuleen nähden, joten päätin pelata varman päälle ja valita useamman neliön pienemmän leijan kuin Pavel. Kaverit jäivät rantaan vielä puuhaamaan, kun itse lähdin vesille.

Tuuli oli napakka, mutta 7-neliöinen leija ei ollut mitenkään ylitehoinen. Kryssin pois rannan kivikosta ja matalikosta, kuten aina teen. Hypin mielelläni vasta alueella, missä tiedän olevan niin syvää, jotta en osu huonossakaan alastulossa kiviin tai pohjaan. Fiilis oli mukava ja seurasin, milloin kaverini pääsisivät perässä vesille. Samalla pidin hieman silmällä, että tarvitseeko viimeinen rantaan jäävä apua leijan nostossa.

Hyppäsin kolmen hypyn sarjan. Kaksi ensimmäistä tuntuivat hyvältä ja ilmavilta. Viimeisessä en ohjannut leijaa kyllin rivakasti alastulossa, joten leija pääsi tipahtamaan narut löysänä veteen. Ajattelin, että eipä olekaan tullut pitkään aikaan tehtyä tätä virhettä ja manasin mielessäni mokaa, kun leija pääsi pyörähtämään vedessä niin, että narut menivät ristiin. Toiset pumppasivat leijojaan rannassa ja ajattelin, että selvitän narut vesillä. Olen tehnyt niin useasti, vaan enpä olisi osannut arvata, mitä siitä voi seurata.

Olin veden varassa ilman lautaa ja leijani oli rauhallisesti tuuli-ikkunan reunassa. Päätin suoristaa risteävät narut. Käänsin puomin ristikkäin narujen läpi, mutta silloin leija ampaisikin äkisti ilmaan. Todennäköisesti olin saannut käännettyä puomia sen verran, että karkuremmi pääsi puomin ympärille lukiten sen ‘täydet tehot’ -asentoon. Lisäksi toinen leijan takanaru oli tässä vaiheessa luultavasti puomin ympärillä. Leija kiskaisi minut väkivaltaisesti korkealle ilmaan vedestä.

Lensin ensin korkealle ilmaan ja sen jälkeen lento jatkui vaakatasossa kiihtyvällä vauhdilla kohti veden kovaa pintaa. Muistan nähneeni ilmasta Kasinonrannan reunaa kiertävän kävelytien lintuperspektiivistä ja hämärä mielikuva olisi, että joku henkilö seisoi kävelytiellä katsomassa. Ajattelin, että kohta tulee sattumaan todella paljon. Olen leija- ja wake-lautailussa muutamia kertoja saannut varsin kovaa kyytiä, mutta nyt tämä lento ja iskeytyminen veteen olivat jotakin aivan uutta. Koetin ilmalennon aikana kääntyä vähän kyljelleni, ettei osuma tulisi täysin maha edellä. Isku oli kauhea. Kaikki ilmat lähtivät keuhkoistani. Kelluin selälläni vedessä. Kauaa en ehtinyt vedessä potea, kun tajuntani sumeni.

img_9554

Olin hengettömänä ja tiedottomana noin kymmenisen minuuttia.

Heräsin ambulanssista hirmuinen hyörintä ympärilläni. Tajuntani palasi kirkkaana, mutta siitä puuttui pitkä pala filmiä ja paljon tapahtumia. Leijaenkelini olivat pelastaneet minut. Sami oli juuri onnettomuuden sattuessa lähtenyt rannasta. Hän oli vain parin kryssin päässä paikasta, jossa kelluin kuivapuku päällä mahallani pää veden alla naama kohti pohjaa. Valtavasta paniikista huolimatta hän sai irroitettua leijani ja hinattua minut rantaan. Jan ja Mika tulivat häntä vastaan, ja Pavel soitti välittömästi lisää apua. Jan käänsi minut vedessä ympäri ja järkyttyi nähdessään sinertävät kasvoni. Enkelini saivat kuitenkin elvytettyä minut takaisin elävien kirjoihin. Ehdin olla noin viitisen minuuttia ilman happea. Ripeä ja neuvokas toiminta pelasti minut, eikä mitään pysyviä vahinkoja päässyt syntymään.

Makasin avuttomana ambulanssissa ja palelin kovasti. Olin oksentanut merivettä keuhkoistani. Sami ehti käväistä ambulanssissa ja sain vaihtaa hänen kanssaan sanasen tapahtuneesta. Olo ei ollut hyvä, mutta kauheammalta tuntui nähdä rakas ystävä kauhuissaan vieressäni. Yritin olla rauhallinen, en tiedä olinko. Tuntui karmealta tajuta se, mitä olin aiheuttanut heille. Ambulanssin hoitajat virittivät kasvoilleni painemaskin, joka tuuppasi voimalla ilmaa keukoihini. Se tuntui myös kauhelta. Pyysin Samia hakemaan yltäni riisutusta kuivapuvusta kotiavaimet ja puhelimeni. Ajattelin, että täytyy saada avaimet, kun palaan kohta kotiin. Vaatteistani olin myös vähän huolissani.

Seuraavat päivät vietin kuitenkin Meilahden tornisairaalassa. Ensin minut vietiin ensiapuun. Se oli varsin kaoottinen ja kylmä kokemus. Yritin pyytää hoitajilta lisää lämpöä, edes sukkia jalkaani. Ympärillä ihmiset vain hyörivät ja kaikki tuntui sekavalta. Onneksi minut siirrettiin pian teho-osastolle. Siitä olin erityisen vaikuttunut – parasta tekniikkaa ja hoitaja-Pekka katsomassa perääni jatkuvasti. Teho-osastolla oli huomattavasti parempi painenaamari. Sillä tehostettiin hyvin pinnallista hengitystäni, minkä lisäksi lytistyneet ja merivedellä täyttyneet keuhkoni saatiin vähitellen taas toimimaan normaalisti.

Pari yötä vietin tehohoidossa. Vaarana kai oli, että kroppani voisi mennä tapahtuneesta vielä jälkeenpäin shokkiin. Lisäksi meriveden nauttimisesta keuhkoilla seuraa ilmeisesti varsin yleisesti keuhkokuume. Teho-osastolta minut siirrettiin akuutin uhkan väistyttyä osastolle toipumaan.

Ihania lahjoja ystäviltäni
Ihania lahjoja ystäviltäni

Olin hyvin ilahtunut kaikista viesteitä ja vierailijoista. En voi ikinä kiittää tarpeeksi leijaenkeleitäni, jotka tulivat jo teho-osastolle vierailulle. Eräs rakas ystäväni ajoi vuokseni jopa Tampereelta. En käsitä, miten onnekas voin olla kun ympärilläni on niin huikeita ihmisiä. Perheeni huolehti kaikesta. Rakkaat työtoverini olivat hengessä mukana. Jossain vaiheessa vieraita tuntui olevan jopa liikaa. Mutta se kaikki auttoi minut toipumaan todella nopeasti. Kauheinta kaikessa oli huomata, kuinka moni otti onnettomuuteni hyvin raskaasti.

Ainoa fyysinen vahinko kävi maksalleni. Se oli hiukan revennyt iskussa. Sen toipumisen vuoksi sain 3 kuukauden kiellon kaikesta, missä on yhtään suurempi riski saada osumaa vatsan alueelle. Erityisesti talvipyöräilyn kielto tuntui haastavalta noudattaa.

Annoin itselleni 3 kuukautta aikaa miettiä rauhassa, haluanko enää ikinä harrastaa leijalautailua. Moisen tällin jälkeen voisi hyvin olla, ettei harrastus enää kiinnosta. Luulen, etten ehtinyt edes paria kuukautta miettiä ratkaisuani, kun huomasin jo tilanneeni 3 uutta leijaa ja pari uutta leijalautaa. Onneksi tauko ei kestänyt pidempään, sillä muutoin se olisi tullut vielä kalliimmaksi. Jokin mystinen leijalautailussa vetää puoleensa.

Olen aina yrittänyt miettiä paljon erilaisia riskitilanteita etukäteen. Yksi harrastuskaverini olikin onnettomuudestani erityisen järkyttynyt, että se tapahtui juuri minulle. Yritän aina minimoida riskit. Nyt mokasin, ja seuraus oli hurja. Mutta kuten isäni sanoi, ei sitä voi miettiä liikaa. Jos jotain on tapahtuakseen, niin ei sille voi välttämättä mitään. Vaihtoehto jättää rakkaat asiat tekemättä ei myöskään ole hyvä vaihtoehto. Nyt olen yhtä uskomatonta kokemusta rikkaampi, ja toivon kokemukseni auttavan muita välttämään vastaavia onnettomuuksia.

En aio enää ikinä selvitellä naruja vesillä. Jos narut ovat pahasti ristissä ja rullalla, niin leijasta pitää päästä äkkiä eroon. Vaikka leija pääsisi vapaana karkuun, se harvoin aiheuttaa vaaraa tai menee rikki. Edelleen pidän erikoistilanteista. Minusta on mukavaa viedä vesillä kaverille hukattu lauta tai hinata epäonninen surffari rantaan. Koetan pitää muita vielä aiempaa enemmän silmällä – ja auttaa aina kun voin.

Jos vuosi 2015 olikin hyvin epäonninen vuosi, on taas vuosi 2016 tarjonnut huikeita seikkailuja. Eikä vähiten onnettomuuteni vuoksi; vanhat ystävyyssuhteeni ovat syventyneet, lisäksi olen saanut hienoja uusia kavereita. Olen myös osallistunut huikeille leijareissuille mm. Norjaan, Pallakselle ja Vietnamiin. Itselle oli tärkeää olla myös mukana ensiapukurssilla, missä pohdimme leijalautailun riskejä sekä sitä, miten onnettomuuksissa kannattaa toimia. Toivon kovasti, että seuraava vuosi tuo myös paljon yhdessä harrastamista. Katsotaan kaikki kavereiden perään ja nautitaan yhdessä tuulen maailmasta turvallisesti.

31.12.2016 Lauttasaaressa, Mikko Toivonen

img_9728
Happy B-day too mee.